Nyt se on täällä, hyvät ihmiset! Jouluaatto!

Aamu on jo pitkällä, mutta muut vain röhnöttävät vuoteissaan. Mitä laiskureita! Itse olen joutunut yksin marttyyrina pitämään silmällä Joulupukin kuumalinjaa. Tää on tää nykyajan nuoriso ihan vetämätöntä, ei mitään intohimoja. Ei se mitään, itse tunnen jo rinnassani jouluriemun pyristelyn.

Olen tässä odotellessani hankkiutunut varsin tanakkaan sokerihumalaan joulupaastoni päättymisen kunniaksi. Rakas Dumle-kalenterini ilahdutti minua juhlan kunniaksi oikein kokonaisella suklaapatukalla. Sen jälkeen olen vetänyt ihan rehellistä irtokarkkia sen verran, että olo alkaa olla mukavan turpea, ihan niin kuin ennen vanhaan.

Tämä joulupaasto, jota vietin kunnioitettavat 23 päivää, ei sitten ollutkaan niin paha rasti. Tämä tosin johtui osittain siitä, että paasto ei kieltänyt piparitaikinaa, eikä jonkun ystävän itse pykäämiä leivonnaisia (puhtaasti tahdikkuussyistä). Tästäkin huolimatta koen valaistuneeni huomattavasti. Verenpainekin laski 146/94 -> 112/76, koska en syönyt vanhinta rakastani salmiakkia. Mutta ei huolta ihmiset, tänään lähtee käsistä!

Tähän päivään päättyy näiltä erin myös urani joulubloggaajana. Runosuoli onkin melkolailla tyhjentynyt. Monet ovat kyselleet, mistä moinen "lyyrinen patouma" on syntynyt. Tätä olen itsekin ihmetellyt. On ollut kuitenkin hienoa huomata, että tällaisellekin ympäripyöreälle vuodatukselle on löytynyt ihan kiitettävästi yleisöä. Lukijani, en tiedä ketä olette, mutta on ollut ilo jakaa jouluhäpeetä kanssanne tänä jouluna! Nyt joulurauhan säilyttämiseksi blogini hiljenee, ainakin ensi jouluun saakka... Oheisen videon myötä haluan toivottaa teille kaikille oikein hauskaa, merkityksellistä, ja hyvänlaatuisesti häpeellistä joulua!

Herttaista torstai-iltaa ja jo aatonaattoa, hyvänen aika sentään, ihmiset!

Vähhiin käy ennenku loppuu! Tänään kirjoittelenkin jo melko liikuttuneena teille. Mutta ei, vielä ei ole loppukanoottien aika. On vielä niin paljon sanottavaa.

Ensiksi joudun nielemään eilisen paatokseni. Mainitsemani amerikkalainen isäntäperheeni onkin ilmeisen lannistumaton: tänään tärähti paketti postista ja mukana tietenkin myös informatiivinen kirje. Lempilapsenlapsen titteli oli nyt siirtynyt vinku-Kaylalta Kamrynille: "She's a real beauty (Princess)." Ikävämmät uutiset olivat, että heidän koiransa olivat heittäneet kimpassa lusikat nurkkaan, tai oikeastaan toinen oli avustettu haudan lepoon purtuaan yli kahdeksaa viatonta ihmistä. Ai kauhee! Uusi rakkine on kuutenkin jo hankittu, nykyään herkistellään minikoira Gizmon hännänheilutuksen tahtiin. Lahjoista eniten sieluunkäyvä oli mikkihiirikorvainen lumiukkofiguuri.

No, sitten kotimaan uutisiin. Joulurauhaa odotellaan. Vielä ei ole saapunut, vaikka horisontissa jotain jo kimmeltelee. Luulisin kuitenkin, että ennen kuin rauha saavutetaan, tarvitsevat ainakin nuorimmat osallistujat terapeuttisen meditaatiohetken parvekkeella. Kaksi perheenjäsentä on jo ilmoittanut varmuuden vuoksi aloittavansa rakentaa joulurauhaa juopumalla heti aamusta. Se ei välttämättä ollut vitsi. Itse suunnittelen sekoittavani pääni yliannostuksella salmiakkia, kun rankka joulupaastoni puolilta öin päättyy.

Tänä jouluna ei tunnelmansäilyttäjiksi, nokkelasti ilmaistuna "jouluesiliinoiksi", ole tulossa yhtään sukulaista. Uhka vai mahdollisuus? Onhan tämä järjestely hieman riskaabeli, kun kenelläkään ole suurempaa tarvetta säännöstellä, mitä sieltä leipäluukustaan ulos päästää. Riski tunnelman kärsimiseen on suurin, mikäli jouluruokailu jostain syystä viivästyy. Lopputulos voi olla tämänkaltainen:

Missä riemu ja hyvä tahto? Tässä pöydässä vain vahvimmat selviää. Kuva vuodelta 2008.

Uskon kuitenkin vahvasti, että huomisesta päivästä tulee kerrassaan mainio. Siihen on nyt kaikki ainekset. Näin se vaan on. Nyt on aika kääräistä vielä viimeiset lahjat papereihin. Oikein rentouttavaa aatonaattoa, hyvät ihmiset!

Riemastuttavaa keskiviikkoiltaa, hyvät ihmiset!

Ajatuksissani on tänään ollut amerikkalainen isäntäperheeni kesältä 2005. Havahduin nimittäin siihen, etten ole saanut heiltä joululahjaa. Ilmeisesti oma lahjani on nyt liian monta kertaa hukkunut postissa. Kuinka ikävää. Olisin halunnut täydentää kokoelmaani tähtilippukuvioiduista pehmoleluista.

Eniten jäin kuitenkin kaipaamaan heidän perinteistä joulurehvastelukirjettään. Nyt minulla ei ole mitään käryä, mitä leikkauksia heille on tänä vuonna tehty, tai kuka heidän sukulaisistaan on saanut ylennyksen. Kernaasti olisin myös lukenut heidän yltiöärsyttävän tyttärentyttärensä viimeisimmistä urotöistä. En tiedä yksiäkään isovanhempia, joilla olisi yhtä liioiteltu käsitys jälkeläistensä kyvyistä, mukaanlukien omani. Itse totesin pikku-Kaylan olevan melkolailla talent-free, lukuunottamatta näsäviisastelun armolahjaa.

Nykyään, kun amerikkalaisetkaan eivät enää lisäänny samalla kiihkolla kuin ennen, on paljon sellaisiakin perheitä, joissa ei ole vielä lapsenlapsia. Tämän vuoksi siellä on syntynyt uusi ihana tapa ostaa joululahjoja lasten lemmikeille, tänäkin vuonna kevyesti 50 miljardilla dollarilla. Hittituote tällä kertaa on kuulemma lemmikkieläimen kaulapantaan kiinnitettävä kamera, joka tallentaa tuntikausia lemmikin taivallusta. Sitten yhdessä kokonnutaan katsomaan, että missä kaikkialla meidän Buster on päivän mittaan löntystellyt. Hauskuutta ja jännitystä ei varmasti tule puuttumaan.

Epäilenpä, että oma Ellimme saa tyytyä tänä jouluna siankorviin, sillä hän ei ole ollut aivan suosionsa huipulla viime aikoina, johtuen lähinnä hänen mieltymyksestään ripuloida jokaiselle löytämälleen matolle. Ehkä hän on ratkaisusta vain hyvillään. Hauskaa iltanjatkoa, hyvät ihmiset!

Ketterää tiistaita ja joulukuun kahdettakymmenettäensimmäistä päivää

Voin kertoo, että nyt on kämppä ojennuksessa! On puunattu lattiat, sauna ja wc-pöntön syöverit. Jopa koiran anaalirauhaset ovat nyt tyhjennetyt ja paraatikunnossa. (Kyseistä operaatiota yritettiin markkinoida minulle anatomisesti mielenkiintoisena haasteena; kieltäydyin.)

Eli kuten nokkelimmat teistä jo päättelivätkin, tänään koettiin joulusiivous kaikessa kauneudessaan. Aiempina vuosina homma on ulkoistettu ammattailaisvoimin suoritettavaksi, mutta tuntemattomasta syystä tänä vuonna kävi toisin. Innosta hehkuen äitini pyyhälsi ympäriinsä kera listan suoritettavista töistä ("Jokainen pääsee itse valitsemaan, minkä kerroksen haluaa siivota!"). Koeta siinä sitten hienovaraisesti muistuttaa, että luvannut en ruusutarhaa jne.

Minulla kävi tuuri ja sain työparikseni keskimmäisen pikkuveljeni. Koska olen menneisydessäni ollut lähestulkoon siivousalan ammattilainen, jaoin luonnollisesti viisauttani hänelle ja annoin enemmän ja hieman vähemmän rakentavaa kritiikkiä. Lopputulos oli, että hän kertoi toivovansa todella, että en tule hankkimaan lapsia.

Rehellisesti sanoen monikaan ei ollut aivan varauksettoman innoissaan tästä ikävästä rituaalista. Ainoa, joka näytti nauttivan, oli vanhin veljeni, joka jynssäsi saunaa niin tohkeissaan, että asiaa on vaikea tavallisen ihmisen käsittää. Menneisyydessään useaan otteeseen Laiska-Jooseksi tituleerattu nuorimies oli nyt koko operaation kantava voima. Ihmiset ovat hämillään.

Eli joulumieltä on nostatettu oikein rytinällä. Taas ollaan kokemusta rikkaampia ja yhtä askelta lähempänä perheterapiaa. Ei kait siinä. Toivotan teille, hyvät ihmiset, oikein mukavaa ja männynraikasta illanjatkoa.

Hulvatonta maanataita ihmiset!

En ole tällä hetkellä aivan parhaissa kirjoitusfiiliksissä, johtuen siitä, että äsken leikkasin taas vanhoilla kunnon keittiö-Fiskarseilla hiuksiani. Lopputulos on yhtä elegantti, kuin jos olisin ajanut pääni yli ruohonleikkurilla. Yritän kuitenkin koota itseni, sillä tänään minulla on vakavaa asiaa.

Olen nimittäin huomannut, että elämme vastakkainasettelun aikoja. On käynnissä kylmä sota jouluihmisten ja jouluvastaisten välillä. Kaikki me tiedämme, keitä nämä henkilöt ovat.

Jouluihmiset, nuo höperöt enkelinripustajat, aloittavat fiilistelynsä viimeistään marraskuun puolessa välissä. He häiritsevät naapureiden yöunia jouluvaloillaan, huudattavat jouluradiota yötä päivää, sekoilevat joululahjaostoksilla ja, ennen kaikkea, ovat luvattoman innoissaan lähestyvästä juhlasta.

Jouluvastaiset taas viittaavat kintaalla koko eltaantuneelle juhlalle. He lähtevät marttyyreina "pakoon" koko hössötystä. Heidän mielestään joulu on suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan. Kaikki on tekopyhää ja kaupallista. Jouluihmisille he ovat demoneita.

Kumpikin ryhmä on viime aikana saanut kokea pieniä takaiskuja. Jouluihmisiltä ollaan riistämässä suvaitsevaisuuden nimissä joulukuvaelmat ja joululaulut koulujen kuusijuhlista. Ilmeisesti ainostaan tanssiva Coca-Cola-pukki ei loukkaa yhtään uskontokuntaa. Vastassa ovat myös ekoterroristit, jotka vastustavat kaikkea jouluihmisten rakastamaa tilpehööriä.

Jouluvastaisten lentokoneet taas seisovat kentillään lumimyrskyjen riehuessa, ja estävät pakenemisen. Ja kyllähän se harmittaa, kun ensin lähdettiin työpaikalta polleena ovat paukkuen pakoon kaikkea tätä hulluutta! Parhaassa tapauksessa matkanteko tyssää välilaskun kohdalla. Siellä sitten hullutellaan loma lentokentällä.

Kaikki lentokentät eivät ole öisin auki. Mitäpä pienistä!

 Toivottavasti tämä taistelu ei johda vakaviin selkkauksiin. Kultainen keskitie. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Tai mitä näitä muita latteuksia nyt on. Hienoa illanjatkoa, hyvät ihmiset!

Rehvakkaa sunnuntai-iltaa ihmiset!

Olen nyt viikon ajan aiheuttanut pahennusta kotioloissa ja aika lutjakkaasti on viikko vierinyt. Etukäteen oli kaikki vähän jännärit housussa, että mitenkä lähtee taas arki sujumaan, kun itselleen elävä tuhlaajatyttö saapuu kotiin, meneekö siinä sitten sukset ristiin ja meikkipeilit sekasin jne. Kaikki ovat kuitenkin edelleen puheväleissä. Myös vanhin veljeni saatiin eilen kotiutettua eli koossa on taas koko "tiimi", ai että!

Tunnustan, että kaikki perhe-elämän ihanuutta käsittelevä lässyttäminen nostaa minulla niskakarvat pystyyn. En tiedä miksi. Sillä saattaa olla vaikutusta, että sain vuoden ajan ahdistua äitini epätoivoissaan minulle tilaamasta Kotivinkki-lehdestä ja sen pullantuoksuisesta ideaalimaailmankuvasta, jossa koko perhe harrastaa, sienestää, laittaa ruokaa ja tekee läksyt onnellisena yhdessä, eli "kotoilee". Riidellä ei tarvitse, sillä yhteiset pelisäännöt on kaikilla tiedossa ja pulmat selvitetään rauhallisesti keskustelemalla. No, yhden perheidylli on toisen perhehelvetti.

Minusta yksi parhaita juttuja perheessä elämisessä just on, että pääsee kunnolla riitelemään, mieluiten jostain elämää tärkeämmästä, kuten kenen nimellä Aku Ankka -lehden pitäisi oikeasti tulla. On myös hienoa, että voi pokkana katsoa kaikkia mahtavia lastenohjelmia. Suosikkejani ovat tällä hetkellä Muumit ja Hirveä Henri. Kaikkein parasta ovat kuitenkin antoisat keskustelut perheenjäsenten kesken, esimerkiksi keskimmäinen pikkuveljeni avautui pari iltaa sitten ahdistuneena, miten hän näki itsensä yhdessä Kakolan vankilapojista.

Luonnollisesti joistain arjen iloista olen myös joutunut luopumaan. Ruokailu on mutkikkaampaa, kun jääkaapissa on muutakin kuin porkkanoita ja maitorahkaa. Telkkaria en osaa käyttää. Vaikein paikka kuitenkin on ollut se, etten ole myöskään päässyt nyt nauttimaan äitini perinteikkäistä huohotuspuheluista. Hänellä on piristävä tapa noin kerran viikossa soittaa puoliltaöin, ja hönkiä karhealla äänellä: "Moi... Ootko kotona...? Ootko yksin...? Hyvä...." Noh, kaikkea ei voi saada. Hyvää illanjatkoa, hyvät ihmiset!

Topakkaa lauantai-iltaa ihmiset!

Tänään tutisivat toiset vielä sängyissään kun kolme iloista veijaria körötteli läpi lumen ja jään kohti Kasurilan rinneparatiisia. Mukana matkassa olivat allekirjoittaneen lisäksi neidit Siikanen ja Koivisto, eli koossa oli koko Kuopion laskukerma.

Heti matkalla sain kuulla palautetta epäurheilijamaisesta käytöksestäni: olin törkeästi lähtenyt matkaan meikit naamassa. Ei auttanut kuin yrittää selittää, että se ilmestys, jonka peilissä aamulla taas kohtasin, säikyttää perheen pienimmät ja vähän isommatkin, luultavasti myös kotieläimet. Pääsimme kuitenkin tästä yli, ja perille päästessämme uhkuimme näyttämisenhalua.

Mittari näytti kunnioitettavat -18 °C ja tuuli oli viilee, hieman arvelutti tässä vaiheessa. Kun olimme saaneet ähellettyä monot jalkoihin, olimme jo hikisiä ja täriseviä. Mutta kun saavuimme huipulle, tunsimme olomme väkeviksi: olimme sotilaita. Siikanen nousi suksille kuin feenikslintu vuoden takaisesta polvivammastaan toipuneena. Koiviston menoa ei haitannut edes siteiden rikkoutuminen kesken ilonpidon. Itse keskityin myös raakaan urheiluun, mutta olen vakuuttunut, että muut ihmiset katselivat menoani ihaillen ja kadehtien.

Varpaat jäässä ja hymy perseessä

Ehjätyn eturistisiteen onnellinen omistaja

Kun kolmen tunnin lipuistamme oli jäljellä vielä reilusti puoli tuntia, tunsin kadottaneeni kaiken tunnon varpaistani, jolloin katsoin parhaaksi siirtyä nauttimaan rinnekahvilan A-oikeuksista toisten vielä jatkaessa. Kaikennähneenä maailmannaisena astelin tiskille, mutta aikomukseni tyrehtyivät virkaintoisen myyjän kysyessä henkilöllisyystodistustani. Häväistynä istuin nauttimaan laihaa kahvia, ja tuntemaan, kuinka sulaessaan kipuradat palasivat täyteen toimintakykyynsä. Oikeasti jalkoihin koski niin paljon, että jos ympärilläni ei olisi ollut tusinoittain kymmenenkesäisiä pikkuihmisiä, olisin mielelläni purskahtanut itkuun.

Lopulta poistuimme näyttämöltä suoraan kinkkiravintolan seisovaan pöytään. Sen jälkeen olo on ollut kuin omenalla. Hieno päivä kaikin puolin, ja koska sen on määrä tästä jatkua samaan tahtiin, taidan lopettaa tältä erää. Loppuun vielä launatain erinomaisuutta kauniisti kuvaava kappale, joka on omistettu kaikille hyville ihmisille.

http://www.youtube.com/watch?v=AZhWgB6feZE 

Hervotonta perjantaita ja seittemättätoista joulukuuta, oi ihmiset!

Tänään käsittelen lahjan antamisen problematiikkaa humanistisesta näkökulmasta. Nimittäin, eilen jouduin uimahallin pukuhuoneessa kahteen otteeseen todistamaan lievästi sanottuna epämukavaa hetkeä, kun kaksi sielua kohtasivat ja toinen halusi antaa toiselle joululahjan. Lähtökohtaisesti hyvinkin herttainen tilanne käsillä. Todellisuudessa tunsin molemmilla kerroilla, kuinka myötähäpeän aalto pyyhkäisi ylitseni, sillä lahjan vastaanottaja ei osannut alkuunkaan suhtautua tilanteeseen. Ensimmäinen mamma alkoi selitellä, miten ei ollut osannut valmistautua, sillä lahjomisesta ei oltu sovittu etukäteen. Kamoon! Seuraava taas alkoi kauhunsekaisin ilmein pyydellä vuolaasti anteeksi, kun hänellä ei ole mitään vastalahjaa, mutta hän kyllä nyt toimittaa sellaisen ensi tilassa.

Okei, myönnän, etten aina ole itsekään osannut suhtautua coolisti, kun joku yllättävä taho onkin muistanut lahjalla, eikä itsellä ole ollut antaa kuin lämmintä kättä. Joskus olen hätäpäissäni tyrkyttänyt takaisin jotain ilmiselviä hätäpaketteja, sellaisia todella ajatuksella valittuja: suklaarasioita, kynttilöitä. Mutta nykyään vain kiitän sydämeni pohjasta ja kuvittelen, että se lämmittää.

Toinen yleisesti kuumotusta herättävä tilanne on, kun lahjat eivät olekaan aivan samaa kaliiberia. On melko ikävä tilanne, jos olet muistanut vaikka poikaystävääsi jollain oikein henkilökohtaisella ja tunteellisella paketilla, ja itse löydät aattoiltana omasta paketistasi oikein henkilökohtaiset sukat. On näitä kuulkaa nähty ja kuultu ja ennen kaikkea vatvottu kerran jos toisenkin. Tälläinen tilanne on nimittäin aina kriisi suhteessa: Mitä se haluaa tällä viestittää? Näinkö vähän mä sille merkitsen?

On kuitenkin naisen elämässä vapauttava hetki, kun tajuaa, etteivät miehet koskaan yritä viestittää mitään. Ei heitä ole suunniteltu niin, että he olisivat siihen kykeneväisiä. Tätä haluan painottaa kaikille teille, jotka joudutte tänäkin jouluna nieleskelemään pettymyksen kyyneliä kuusen juurella. Mukavaa perjantaita, ihmiset!

Hilpeää torstai-iltaa, hyvät ihmiset!

Tämän viikon alusta en ole voinut enää esiintyä työttömänä, koska olen ollut vaativissa tehtävissä amanuenssina paikallisessa sairaalassa. Ei oo kuulkaa mikään yksinkertanen juttu kiikuttaa niitä papereita edestakas! Tänään kuunnellessani yhden kovilla kierroksilla käyvän kilpirauhasihmisen päpätystä vaivuin tottuneesti omiin ajatuksiini ja annon mieleni vaeltaa aiempaan uraani kaupanalan piinkovana ammattilaisena.

Täytyy myöntää, ettei kaipuu juurikaan ole repinyt rintaa niitä hommia muistellessa. En koskaan kokenut olevani mitenkään kummoinen kassaneiti: en oikein jaksanut heittää asiakkaiden kanssa läppää, minulla ei ollut autenttista asiakaspalvelijaääntä (sellaista pirteää, joka saa asiakkaan tuntemaan itsensä erityiseksi ja uskomaan talouskasvuun), en koskaan tiennyt kuukauden tarjouksia tai oikeastaan mitään muutakaan, mitä olisi pitänyt. Olin rehellisen keskinkertainen, enkä jaksanut teeskennellä muuta.

Ei se aika kuitenkaan aivan harakoille mennyt, vaan opin tärkeitä elämäntaitoja, joita pystyn hyödyntämään myös nykyisissä hommissa. Ensinnäkin, opin pääsemään yllä kuvaamaani flow-tilaan, jossa ajatukseni saa harhailla vapaasti ties millä mieron tiellä, mutta ulospäin vaikutan tarmokkaalta. Tässä auttoi se, kun oppi haukottelemaan suu kiinni. En myöskään usein kuullut, kun asiakkaat yrittivät heittää läppää, sillä kassahihnan hurina peitti tehokkaasti monet, oletettavasti aivan hulvattomat letkautukset, mutta opin nauramaan kuuronakin suht oikeissa kohdissa, jopa heittämään pientä kommenttia naurun kyytipojaksi. Joskus tässä luonnollisesti tuli vaikeita tilanteita, kun asiakas olikin läpänheiton sijasta esittänyt kysymyksen, johon sitten vastasin tyyliin "Hahahaa, näinhän se menee!".

Joulunalusaika oli kuitenkin keskimäärästä mukavampaa aikaa olla kassalla: ihmiset ovat silloin kovin touhukkaita. Mutta kyllä olen pikkuisen sitä mieltä, ettei olis liikaa vaadittu, että porukka tankkaisi varastot täyteen ennen pyhiä, niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Ei kukaan, ei oikeasti kukaan, halua olla joulua töissä.

Opettavainen tarina eräältä jouluaatolta: Hieno rouva pyyhältää sisään pikkuiseen kauppaan. "Siis ai että, onneks te olitte auki, mulla jäi just luumuhillo eilen ostamatta! Ois tullu vähän hupsuja torttuja ilman hillosilmää!" Kassaneiti ei sano mitään, tuijottaa epäuskoisuuden ja ärtymyksen sekaisin kasvoin, tonttulakki on vinossa. Tapahtuu joulun ihme: asiakas vaikenee, nöyrtyy ja ymmärtää hävetä itsekeskeisyyttään. Kaikki elävät suht onnellisina senkin joulun, paitsi toki kassaneiti, joka istui lopunkin iltaa yksin ahneen työnantajansa vuoksi homeisessa puodissaan.

Tämä oli niin ravisteleva tarina, etten tohdi jatkaa pitempään. Hyvää illanjatko, hyvät ihmiset!

Hienoa keskiviikkoiltaa ja joulukuun viidettätoistapäivää ihmiset!

Olen huomannut, että talvisin ja etenkin joulunaikaan en ärsyynny pikkulapsista yhtä helposti kuin kesällä. Älkää käsittäkö väärin, pidän kyllä lähtökohtaisesti lapsista, niin kuin aikuisistakin, mutta kyllähän ne ovat välillä aivan sietämättömiä pikku natiaisia. Turha alkaa jeesustella siellä kotikatsomoissa, kyllä tämä pitää pystyä myöntämään!

Syy väittämääni on luonnollinen ja arvattava: joulupukki. Toki osa lempeästä suhtautumisestani johtuu myös pikkuväen hellyyttävistä toppapuvuista, mutta kyllä päävastuullinen on vanha partaukki hoveineen. Mikään ei ole hauskempaa, kuin seurata pikkuihmisten vääntelehtimistä tonttujen valvovien silmien alla. Ne ovat kaikkialla! Tontut ovat parasta, mitä lapsiperheessä asuville on koskaan tapahtunut. Ei tarvita kuin "Ups, kuulikohan tonttu kun käytit rumaa sana?", ja jo valahtaa riiviö kalpeaksi. Miten riemastuttavaa! Täytyy myöntää, että ehkä tämä loistava asetelma tuo minussakin esiin hieman tavallistakin alhaisempia piirteitä. Osittain se johtuu myös kateudesta, lähinnä lelukatalogien vuoksi.

Oma lukunsa ovat kirjeet pukille. Nuorimmasta pikkuveljestänikin kuoriutui esimerkillinen ruskean kielen ritari, tässä ote hänen sanelustaan: "Kiva pukki, olet meille rakas ja ihana. Jos tulisit meille käymään, voisin antaa sinulle lahjan ja tulla syliisi uskaltaisin..."

Mutta ei lapsiperheissäkään joulu ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Huvitan itseäni joskus lukemalla Vauva-lehden nettikeskusteluja (niimpä), ja siksi tiedän, että yksi murheenkryyni ovat (maalais-)sukulaisten ostamat junttikitchlelut, jotka puhuvat aivan eri kieltä kuin kodin muu luomu-eko-viherpiiperryslinja. Olen oppinut, että muut lelut, kuin Brion puinen junarata ja kirjat ovat saatanasta, tämä tiedoksi muillekin.

Ei sovi myöskään unohtaa vaikeasti avattavien pakkausten aiheuttamaa pelkoa ja hämmennystä: ”Pidä siinä sitten yllä jouluiloa, kun pakkauksen purkaja epätoivoisesti yrittää saada lelua esiin, ja lahjan saaja ei oikein jaksaisi odottaa purkamiseen kuluvaa aikaa”, kirjoitti eräskin äiti viime sunnuntaina hesarin mielipidepalstalla. 

Että revi siitä sitten huumorit. Nyt kuitenkin hyvää illanjatkoa teille, hyvät ihmiset! 

Terhakkaa joulukuun neljättätoista päivää ihmiset!

Joulu on tunnetusti itsemurha- ja henkirikospiikki lihassamme, ja lyömpä vetoa, että yksi syy tähän ovat kaikkialla kalkattavat joululaulut. Älkää käsittäkö väärin, minulla on tässä suhteessa hyvä sietokyky, kestän mitä kornimmatkin rallatukset suht järjissäni, ainoastaan kaikki pikkuoravien tai muiden luonnottomuuksien esittämät luritukset laukaisevat paniikkikohtauksen. Muuten sulatan häpeellisen hyvin ties mitkä Tonttuparaatit ja muut noloudet, mutta ymmärrän kyllä niitäkin, joille pamahtaa moisista päälle akuutti psykoosi.

Lapsia kuitenkin toivoisin suojeltavan tietyiltä kappaleilta. Osa joululauluista on suorastaan häiriintyneitä. Otetaampa esimerkiksi klassikkobiisi "Kun joulupukki suukon sai". Siinä pikku-Jukka näkee äitinsä lämppämässä joulupukkia. Okei tiedän nyt, että biisin "läppä" on, että sen pukin oletetaan olevan pikku-Jukan isä, mutta empä tiennyt vielä pari vuotta sitten, ja ihmettilin suuresti, että "mikä nauru siitä syntyiskään, jos isi sais tietää tän". Hieman riskialtista riimittelyä.

Toinen kappale, jota en soittaisi omille lapsilleni on "Joulumaa". Olen varma, että sitä soittamalla meitä pidetään vallassa, en tiedä, onko asialla CIA, avaruusoliot, vai kuka, mutta se sanon, että joku harjoittaa salakavalaa aivopesua sen välityksellä. Kuunnelkaa sitä! Just tollanen kategorinen hyvän tahdon biisi, pelottavan hypnoottinen, tekee mieli nostaa kädet ilman ja vaipua transsiin.

Lapsena myös kappale "Tuikkikaa, oi joulun tähtöset" ahdisti minua. Tämä siksi, että isoäitini oli kertonut, että sen on kirjoittanut sellainen äiti, joka oli joutunut vankilaan tapettuaan omat lapsensa. Jälkeenpäin kävi ilmi, että mamma oli vähän vääristellyt totuutta, ja aika tarkalleen 100 % tarinasta oli hänen mielikuvituksensa tuotetta. Motiivi jäi epäselväksi.

Muistetaan kuitenkin, että on aina helppoa näin listailla arveluttavia biisejä, mutta paljon vaikeampi myöntää pitävänsä jostain toden teolla. Ystäväni Suvin mielestä kaikkein kaunein joululaulu on Whamin "Last Christmas", sillä siinä on niin kauniit sanat ja sävel. Arvostan häntä siksi. Ehkä joku toinenkin uskaltautuu tänä vuonna ulos kaapista. Oikein mukavaa illanjatkoa, hyvät ihmiset!

Hyvää maanantaita ja kolmattatoista päivää!

Täällä sitä elostellaan taas synnyinseudulla! Eilen aiheutin pahennusta raahatessani törkeesti neljää matkalaukkuani ruuhkajunassa Tampereelta Kuopioon. Miten hauskaa se olikaan! Yksikin avulias savolaispappa totesi iloisesti katsellessaan, miten koitin raahautua omalle paikalleni, että "Eei taija tulla tuosta sinun touhustas mittään." Kiitin häntä tilannearviosta.

Junamatkustaminen on kyllä yleensä varsin rattoisaa. Hauskinta on todeta samat lainalaisuudet joka kerta: Kuinka tärkeää onkin välttää katsekontaktia vieruskaverinsa kanssa! Ja erityisesti, jos sinua kohtaa sellainen onni, että pääset istumaan niinkutsutuille hot seateille, eli niille penkeille, jotka ovat keskenään vastakkain, niin voi että. Siinä on sitten mukava kuolata unissaan. Toinen hilpeä traditio on se, että siinä vaiheessa kun tulee kuulutus "Saavumme Kuopioon!", kestää noin kolme ja puoli sekuntia, ennen kuin ihmiset jo hikoilevat tympääntyneinä jonossa käytävällä ja repivät hädissään kasseja toistensa niskoihin. Itse parempana ihmisenä katselen touhua coolisti ja tunnen ylemmyyttä.

Semmoinen jännäri oli kotimatkani, eikä meno ole siitä paljon rauhoittunut. Ensimmäinen vuorokausi on ollut elämyksiä täynnä. Heti kun hyppäsin asemalla autoon, iskettiin minulle tonttulakki päähän ja kerrottiin, että sitä on käytettävä kaikkina aikoina joulutunnelman luomiseksi. Sen jälkeen ilta kuluikin vältellessä äitini yritystä jallittaa meidät taas kerran häpeälliseen joulukorttikuvaan. Sanomattakin selvää, että tämä herätti vahvoja tunteita kaikissa osallisissa. Sen jälkeen olen saanut vastailla toisen pikkuveljeni huolestuneisiin epäilyksiin, olinko kenties koulussa kauhea hikke, hän kun ei halua saada mitään vaikutteita nörttiosastolta. Loppuiltaan vielä pakollinen annos itkua ja hammastenkiristystä ja tunsin taas olevani kotona.

Eli perusmeiningit. Voimia kaikille muillekin, jotka pääsevät nauttimaan taas perhe-elämästä joulun aikaan. Loppuun vielä linkki aiheeseen sopivaan, ajatuksia herättävään musiikkivideoon. http://www.youtube.com/watch?v=YOJp9ssxCEU. Mukavaa illanjatkoa!

Kirkassilmäistä sunnuntaita, ihmiset!

Tänään luin lehdestä, että itäisen toverilamme pääjeppe Vladdu Putin oli konsertoinut pianolla harvoille ja valituille oikein suuren maailman tyyliin, rusetit kaulassa kaikkee. Ensimmäinen kappale oli mennyt ilmeisesti suht putkeen, mutta toinen oli tyssännyt alkuunsa sormen osuttua väärälle koskettimelle. Ihan ymmärrettävää.

Tämä ihastuttava tarina sai minut ajattelmaan niitä kaikkia keskusteluita viime aikoina, joissa ihmiset ovat ilmaisseet toiveensa oppia soittamaan jotain soitinta. Yksi haluaisi "kokea yhteyttä universumin pohjasoinnun kanssa", toinen haluaisi vain rauhoittaa itseään krapulassa. Epäilempä, että monella on myös mielessään vaikutuksen tekeminen vastakkaiseen sukupuoleen. Ja miksei olisi: pari sointua Apulannan Ilonaa, ja mitä traagisimmastakin känniääliöstä kuoriutuu väärinymmärretty taiteilijasielu.

Omassa perheessäni kaikilla on musiikkitaustaa. Hahhahaa, kuullostaapa ylevältä!  Totuus on, että, kyllä, kaikki ovat lapsuudessaan enemmän tai vähemmän kiristettyinä soittaneet jotain soitinta, mutta lopettaneet heti kun vanhemmat murtuivat painostuksen alla. Joose-veljelleni klarinettitunnit aiheuttivat yllättäviä, viikoittaisia päänsärkykohtauksia. Oman oboistiurani merkkipaaluja oli, kun silloin 2-vuotias Janne-veljeni, harjoitteluani kuullessaan tulkitsi sulosoinnut varashälyttimeksi: "Äiti, meidän auto!!".

"Miksei meidän joulu voisi olla sellanen, että Janne soittais pianoa, Joose kitaraa ja Maija laulaisit jotain joululauluja?" unelmoi äitini ihan vakavalla naamalla yhden illallisen aikana. Ehdotus kirvoitti ainoastaan pari väsynyttä huokausta, sillä vuosien saatossa olemme usein saaneet todeta äitimme todellisuudentaju melkoisen alikehittyneeksi, minkä tämäkin kommentti todistaa. Ei sillä, minut nyt saisi parin jouluoluen jälkeen esiintymään vaikka presidentille, mutta veljeni eivät esiintyisi edes kilon palasina. Lupasin äidille, että hän voi kyllä tulla kuulemaan panostani Anturan karaokeen, mutta se ei kuulemma ole sama. No, jääkäämme siis odottamaan joulun ihmettä. Leppoisaa sunnuntaipäivän jatkoa, hyvät ihmiset!

Huomenta ihmiset!

Tiedän, ei enää varsinaisesti ole aamu sanan perinteisessä merkityksessä, ja siksi joku voi pitää otsikkoa soveltumattomana, mutta itse olen juuri herännyt, tosin jo toistamiseen tänään. Ensimmäisen kerran heräsin yllätyksekseni eilisen pikkujoulupaikan sohvalta. Tästä minulla on vain epäselviä muistikuvia, samoin koko aamuinen pyöräily kotiin tuntui epätodelliselta. Muistan selkeästi vain, miten huoltoaseman myyjätär ei ollenkaan lämmennyt omasta mielestäni kovinkin hauskalle vitsille:

Myyjä (katsoo päässäni olevaa pyöräilykypärää): Ai voikos siellä vielä pyöräilläkin?
Minä: En tiedä, en oo ite uskaltanu enää kuukausiin.
Myyjä (katsoo epäluuloisesti): Aha.
Minä: No se oli vitsi!
Myyjä (katsoo loukkaantuneesti ja epäluuloisesti): Just.

Että tämän jälkeen  olenkin sitten tietoisesti pyrkinyt välttämään ihmiskontakteja. Se ei tosin ole ollut kovinkaan hankalaa, kun on maannut taju kankaalla koko päivän. Mutta joo, muutama sana eilisistä kemuista. Juhlakansa oli juuri niin riemukasta, kuin lomaansa aloittava opiskelijaporukka ilmaisen oluen ja siiderin bileissä yleensä on. Keskustelu oli asiaankuuluvasti kaukana sivistyneestä ja täysin painokelvotonta, tai voi myös olla, että se olin vain minä. Illan musiikillinen tarjonta koostui hyvin pitkälti Wham!-yhtyeen kappaleesta "Last Christmas". Tosin illan edetessä tämän rallatuksen syrjäytti Jipun ja Samuli Edelmannin herkkä duetto "Jos sä tahdot niin". Kävi ilmi, että sen sanat osaavat kaikki ja varsinkin kaikki pojat.

Mutta mutta, nyt lienee paras kammeta itsensä lähtövalmiiksi, luonnollisesti seuraaviin pikkujouluihin. Tämä onnistunee helposti, kun on edelleen eiliset meikit naamassa ja juhlavetimetkin vielä puoliksi päällä, ainoastaan pitää häätää tuo suuhuni kuollut pieneläin matkoihinsa. Kieltämättä, nyt ei ehkä ole just särmimmässä kunnossa, mutta kun ajattelen ystävääni Jarkkoa, joka eilen yöllä klo 4 raahattiin usean miehen voimin kurssin poikien "äijäristeilylle", niin oloni kohentuu välittömästä kymmenen pykälää. En ole koskaan nähnyt kyseistä jannua niin poloisena, edes hänen ykköskurssin pipetointiyritykset tärinakrapulassa eivät pääse lähellekään tätä säälittävyyttä.

Tässä vielä tunnelmaan sopiva kapale, mikäli ei ole jo kaikille tuttu: ystäväni W. Plosilan hengentuote, johon meistä moni uskoakseni pystyy samaistumaan, viimeistään huomenna. Omistan kappaleen Jarkolle ja muille risteilysankareille. Oikein mukavaa lauantaita, hyvät ihmiset!

http://www.mikseri.net/artists/muoti-poju/termiittikrapula/220707/

Railakasta perjantaita ja joulukuun kymmenettä ihmiset!

Tänään liehuu joka salossa lippu, en tiedä miksi, mahdollisesti sen vuoksi, että oma kurssini astui tänään onnellisena yliopiston ovista ruhtinaalliselle neljän viikon joululomalle. Ensin on kuitenkin juhlittava vielä kurssin pikkujoulut, mikä aiheuttaa paitsi pohjatonta riemua, myös haasteita myös meille lääkäriskokelaille. Kysymys, joka on kaikkien huulilla, on tietenkin: kuinka tainnuttaa itsensä silleen sopivasti mut ei liikaa? Tähän kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta. En tiedä, onko siihen yhtään oikeaa vastausta. Jotkut etsivät sitä läpi elämänsä.

Jos sinä, hyvä lukijani, et ole vielä päässyt pikkujoulujen makuun, niin nyt on aika laittaa työrukkaset käteen ja järjestää sellaiset pikimmiten! Tuskin mikään jouluperinne on niin kaukana varsinaisesta joulun hengestä, eli kyllä ne on koettava tänäkin vuonna, mahdollisesti monin kappalein.

Tässä pari vinkkiä:


1. Juhlatilan ei tarvitse olla hieno, ajatus on tärkein. Allaalla kuva parin vuoden takaa Turusta, Anssi "Hevosnaama" Paloposken isännöimistä kekkereistä. Kuten huomaatte, ei ne hulppeat puitteet vaan, aito, rehellinen meininki.

Isäntä vei vieraansa ottamaan sivistyneesti häppää tuomiokirkon portaille. Kyllä kelepas!

3. Vaikka ihannetilassa oletkin hoitanut olosi erittäin päteväksi, muista, ettei sinulla tarvitse olla mielipidettä jokaisesta asiasta. Ihan totta. Vaikea uskoa, mutta joskus on hyvä vain olla ja ihmetellä.

4. Viinilasit voi pestä koneessa. Ei ne siitä mikskään mene, jos et lado niitä valurautakattilan alle. Tiedän, että tämä järkyttää monia, mutta voin vakuuttaa: tämä on totta! Tämä on totta! Tämä on totta!

Siinäpä olikin kaikki, mitä minulla on pikkujouluista sanottavaa. Nyt lähdetään noudattamaan omia neuvoja. Hauskaa perjantai-iltaa, hyvät ihmiset!

Iloista torstaipäivää ja joulukuun yhdeksättä!

Tämä aamu ei ole ollut aivan parhaasta päästä. Herättyäni kolme tuntia torkutettuani (mikä nyt alkaa olla itselleni jo standardimenettely), totesin olevani fyysisesti aivan hajalla ja lähes liikuntakyvytön. Olo oli kuin olisin toiminut viimeiset viikot raskaansarjan nyrkkeilysäkkinä.

Näin ei kuitenkaan ole asia, vaan tämän alennustilani aiheutti se, että olin toissa päivänä kuukausien tauon jälkeen käynyt ensimmäisen kertaa kunnon juoksulenkillä. Itse lenkki oli varsin miellyttävä, kaikki tuntui helpolta ja tie oli minulle suopea, palasinkin kotiin maailmanomistajana. Mielessäni naureskelin kaikille nössöille, joiden mielestä pitäisi aina tauon jälkeen aloittaa varovasti, itse en sellaiseen sorru, onhan tässä nyt sentään laukattu kaiken maailman tanssitunneilla koko syksy. Eilenkin oli havaittavissa vain tavallista lenkinjälkeistä kankeutta. Lopullinen tulos tässä: kaikki lihasryhmät vyötäröstä alaspäin lähes toimintakyvyttömät. Tästä pääsemmekin päivän mietelauseeseen:

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä."

Lainaus Sananlaskujen kirjasta, juhlavampi versio rakastetusta "mitäs mä sanoin" -hokemasta.

Syy tälle lenkkeilyn uudelleen aloittamiseen on se, että kaikki ohjattu liikunta jää näinä viikkoina joulutauolle. Näin varmistetaan se, että ihmiset voivat rauhassa laskeutua jouluun ja kasvattaa vyötärönympärystään. Sitten voi taas tulla tammikuun alusta voimauttaviin "kinkunsulattelujumppiin", joissa annetaan kyytiä lomanjälkeiselle turpoamiselle. Olen monesti ollut sellaisessa, ja senkaltaista hartautta, joka siellä vallitsee, saa hakea. Oikeastaan ihan hauskoja tilanteita. Nöyrin toiveeni ensi vuoden tunneille kuitenkin on, että ohjaajat pikku hiljaa pääsevät yli sairaalloisesta kiintymyksestään Shakiran "Waka Waka"-kappaleeseen. Kun on kuukausikaupalla kuunnellut, miten jokainen vuorollaan arvuuttelee, mikähän uusi, siis aivan ihana kappale, heillä on ohjelmassa, ja se on aina se sama rynkytys, alkavat vahvimmatkin meistä murtua.

Mutta nyt on minunkin aika hakea uusia nöyryytyksiä ja alkaa lukea huomiseen tenttiin. Toisaalta, näin huonossa kunnossa voi olla tarpeettoman raskasta selata luentoja, joten saa nähdä miten käy. Hauskaa päivänjatkoa, ihmiset!

Leppoisaa keskiviikkoiltaa, ihmiset!

Ensimmäinen tuskanhienkatkuinen herkuton viikko takana. Ei oo hääppöstä ei. En ensin oikein tajunnutkaan, minkälaista koiraa rupesin härnäämään, kun vihkiydyin tähän uuteen vakaumukseeni. Herttainen Dumle-kalenterini on sekä paras ystäväni, että suurin vastustajani näissä vaativissa olosuhteissa, sillä joka aamu saan muistutuksen siitä autuudesta, joka on päivän muina hetkinä ehdotonta syntiä.

Voisi luulla, että joulukuussa on suorastaan rikollista pidättäytyä esim. suklaasta. Kun kävin lataamassa bussikorttiani Stockmannilla, törmäsin matkallani palvelupisteelle noin 17 suklaaröykkiöön. Valaistuneeseen mieleeni hiipi kysymys: kenenkä takamus vetää noin paljon suklaata? Stockmannhan ei varsinaisesti ole kaupungin ainoa suklaanjakelupiste, vaan muiden vähittäiskauppojen lisäksi tätä ruskeaa kultaa tyrkyttävät ties mitkä jääkiekkojuniorit ja muut keppikerjäläiset. Sitä on niin paljon, että minun nähdäkseni nälänhätä on peruttu ainakin seuraavaan jouluun asti.

Tosiasiassa en ole vielä aivan niin pitkällä tielläni autuaaksi, että pystyisin noin vain kohauttamaan olkiani ympärilläni riehuvalle ylenpalttisuudelle ja coolisti imeskelemään sokerittomia kumipastillejani. Siksi olenkin alkanut kuvitella, että suklaa ja muut kiusaukset ovat myrkytettyjä. Toimii yllättävän hyvin! Vanhemmat voivat kokeilla keinoa myös herkkäuskoiseen pikkuväkeen, sillä lasten lihavuus on yhteiskuntamme riippakiviä. Eikä kannata pelätä oudoksi leimautumista, pari harhaluuloa vain tuo hieman lisää ulottuvuutta muuten vielä vaiheessa olevaan persoonallisuuteen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvät ihmiset!

Hauskaa joulukuun seitsemättä, ihmiset!

Nyt on taas kuri ja järjestys palautettu tasavaltaan eilisen ilakoinnin jälkeen. Kansalaiset, erityisesti opiskelijat, voivat huokaista helpotuksesta, kun opintotuet ovat viimeinkin tileillä, ja Alkot ja muut päivittäistavarakaupat palvelevat taas normaalisti.

Joulun kilpavarustelu lähtee näinä päivinä käsistä. Joulushoppailu on jokaisen itseään kunnioittavan ihmiset suosikki-inhokki, jota kuuluu kammoksua jo ihan periaatteesta. Itse kävin viime viikonloppuna pokkana ostamassa lahjat kummilapsilleni ja kaikille perheenjäsenille, lukuun ottamatta isääni. Isät... He ovat suurelta osin vastuussa joulun kollektiivisesta lahja-ahdistuksesta. Isälle lahjan ostaminen on iänikuinen riippakivi kaikille tasapainoisille ihmisille. Nyt siellä jo joku myhäilee, että ei se hankalaa ole ollenkaan, ja näin varmasti onkin, jos isäsi on jollain tapaa lahjallisesti helposti lähestyttävä, jos hän vaikka sattuu keräilemään uistimia, sukkia, nappeja, kiviä, tai mitä nyt isät tapaavat keräillä. Omassa isässäni on  hyvin vähän lahjallista tarttumapintaa, ja siksi kyseinen kaveri saakin melkein joka joulu minulta cd:n, kirjan tai jotain muuta yhtä päräyttävää.

Muut perheenjäsenet nyt ovat helppoja nakkeja, erityisesti 13-vuotias pikkuveljeni, hänelle löytyisi tyydyttävä lahja vaikka Kalevan ABC:lta. Pelottavaa huomata, että just hänen kohdallaan huomaan aina ajattelevani, että ”jos Janne ei tykkää tästä niin mä voin ottaa tän itelleni”. Kyllä, olen henkisesti teinipoika.

Olen huomannut, että jos lahja on vaikeaa ostaa, sortuu helposti lyömään koko homman läskiksi. Joskus vuosikausia sitten etsin syntymäpäivälahjaa ystävälleni, eikä minulla ollut mitään ideoita. Päädyin sitten ostamaan ”hauskan” lahjan: pakettiin kuului mm. miehille tarkoitettu, harmaat peittävä hiusväri, luontaistuotteita, vihreää kynsilakkaa... Ai että oli hauskaa! Muistan, miten kihertelin itsekseni kun keräilin noita hulvattomia tuotteita koriini. Ystäväni oli, sanotaan, vaikuttunut. Lähinnä siis siitä, miten alas ihminen voi epätoivoissaan vajota. Noh, oma äitinikin ilahdutti lapsuudessaan yhtä synttärisankaritarta nitojan piikeillä, että siihen nähden.

Mutta nyt on aika taas siirtyä muihin puuhiin. Rentouttavaa ostostelua, hyvät ihmiset!

Riemukasta itsenäisyyspäivää, kansalaiset!

Taas on aika kilistellä Karjala-pulloja ja ilakoida maamme erityislaatuisuuden kunniaksi. Itsenäisyyspäivänä (tai jos oikein haluaa hassutella niin "itsarina", tai "itsepäisyyspäivänä") hartaus on käsin kosketeltavaa, kun koko Suomi hiljentyy seuraamaan toimituksista pyhintä, eli presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa, jossa valtakunnan kerma lainehtii punaisella matolla.

Linnan juhlien tulevia tredejä on ounasteltu mediassa pitkin viikkoa, ja kaikenlaista videonauha- ja sukkahoususankaritarta on ilmeisesti tuleva näkymän. Omien lähteideni mukaan tällainen kierrätys on kuitenkin jo ihan viime sesonkia. Jos tosissaan haluaa ratsastaa muodin aallonharjalla, niin tällä kertaa nappivalinta on sovinnainen kaapu - mitä isompi, sen sähäkämpi! Kyllä se vain on niin, että tätä nykyä ainostaan köyhät pukeutuvat ihonmyötäiseen.

TAYS:ssa opiskelijoidenkin työvaatteet ovat vimosen päälle trendikkäät.

Maailmassa on monia asioita, joita minä en tajua, mm. tolppakorolliset kumpparit, ja se, miten Oltermanni-pakkaukset ovat muka kätevästi uudelleen suljettavia, mutta yksi asia on myös se, miksi itsenäisyyspäivän vieraita pitää vuodesta toiseen nöyryyttää kysymällä vanha veijarikysymys, eli "Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?" Ilmeisesti syy on se, että YLE:lläkin vaaditaan tietty minuuttimäärä puhdistavaa myötähäpeää. Mitä tuohon oikeasti voi vastata, mikä ei ole joko äärimmäisen kulunutta, tekopyhää, tai niitä kumpaakin? Odotankin innolla, että joku tänä vuonna heittää homman lekkeriksi, ja sanoo, että joo, ei itsenäisyys oikeastaan merkitse just mitään, sehän on jo vanha läppä ja tunnen henkisesti olevani pariisilainen. Jotain muuta kuin sitä samaa haalea, vetistä, pseudosyvällistä horinaa.

Näihin haaveisiin on hyvä lopettaa. Hienoa itsenäisyyspäivää teille, hyvät ihmiset!

Oikein viehättävää sunnuntaita ja joulukuun viidettä!

Ensimmäinen joulukuupainotteinen viikko vetelee viimeisiään. Onni kohtasi minua viikonloppuna, kun sain vieraakseni ihastuttavan helsinkiläisrouvasihmisen, Nellin*, jonka kanssa loimme kesällä 2005 vaihtoehtoista Suomi-kuvaa Michiganin huudeilla.

Kun pääsee emännöimään vieraspaikkakuntalaisia, haluaa tietenkin järjestää vierilleen unohtumattomia kokemuksia. Siksi olinkin hauskasti unohtanut avaimeni kotiin juostessani Nelliä vastaan asemalle. Joku tietämättömämpi voisi luulla, että kyse oli huolimattomuudesta, vaan ehei, halusin nimenomaan demonstroida, kuinka toimiva ovenavauspalvelu talonyhtiölläni on. Hauska elämys, ja jää mieleen! Tämä ilo vain 25 eurolla.

Vaikka Wikitravelin mukaan on hyvä idea viedä vieraspaikkakuntalaiset kiertoajelulle esim. Hervantaan, koska siellä on kaikenlaista nähtävää ja siellä tapahtuu ("Many high-tech companies including Nokia have offices in Hervanta. -- If you happen to be around Hervanta when the university is in session, you might run into a student party somewhere.") , jätimme tämän väliin, samoin kuin kiertokäynnit huippusuosituissa kivi-, Lenin- ja vakoilumuseoissa, sillä ajattelin, että tuollaisten kokemuksien jälkeen voi olla vaikeaa palata takaisin tylsään arkeen. Ei makeaa mahan täydeltä, nähkääs! Sen sijaan vietimme eilispäivän banaalisti jouluostoksia tehden.

Illalla menimme intellektuelliystävieni Reijan* ja Miikan* kanssa katsomaan elokuvaa "Rare exports". Olen käynyt nyt parin viikon sisään neljästi elokuvissa (piiloviesti: rahaa on kuin roskaa) ja tämä kerta oli kyllä yksi parhaista. Hieman kyllä jäin kaipaamaan äitini ruotsalaisuutta ylistävää kommenttiraitaa ennen elokuvan alkua, josta sain nauttia käydessämme Tukholmassa elokuvissa ("Ei Suomessa noin vaan äiti ja poika tulis  kahestaan elokuviin. Huomasitko, miten lempeesti ton pikkutytön isä autto siltä takin?! Kato, miten kauniisti nuo antaa tilaa noille vanhuksille!"). Onneksi kuitenkin kävi nopeasti ilmi, että samaan näytökseen olivat löytäneet tiensä myös nk. esinaurajat, jotka pitivät huolen, ettei ilonpito lakannut edes - oman kokemuksemme mukaan - vähemmän hauskoissa kohtauksissa, vaan saimme nauttia korvia hivelevästä röhötyksestä yllättävissäkin paikoissa. Kiitos heille siitä!

Elokuvanautinnon jälkeen vein tunnettuna seurapiiri-ihmisenä ystäväni sivistyneistön juhliin, joissa meininki oli kultivoitunutta ja intellektuellia. Kunnon ihmisten tavoin vetäydyimme kuitenkin ajoissa takaisin kotiin keskustelemaan maailman kipupisteistä ja kuuntelemaan katu-uskottavaa musiikkia, kuten Samuli Edelmannia ja Juha Tapiota. Hieman saatoimme sivusilmällä katsoa myös Sinkkuelämää, mutta vain mudon vuoksi.

Tämän raportin loppuun vielä anteeksipyyntö niille lukijoille, jotka jäivät turhaan odottamaan Dumle-kalenterini "challengen" B-kohdan vastausta. Laskujeni mukaan oikea vastaus kysymykseen "Kuinka monella Dumle-hahmolla on sauvat?" on joko neljä tai kuusi, riippuen siitä, lasketaanko mukaan myös kääntöpuolella olevat hahmot. Pahoitteluni, että tässä kesti, mutta halusin olla varma! Hauskaa sunnuntai-iltapäivän jatkoa, ihmiset!

*nimi ei muutettu

Seesteistä joulukuun neljättä päivää!

 Joulukuu on alkanut niin mallikkaasti, että on hanget korkeat nietokset ja maa niin kaunis myös näillä leveyksillä. Itse olen tätä asiaa hehkuttanut lähestulkoon jokaiselle, johon olen onnistunut ottamaan kontaktia, ja antanut samalla ymmärtää, miten me itäsuomalaiset karpaasit vaan nauramme partaamme näille pikkupakkasille, että tällaset on meillä päin ihan T-paitakelejä.

Jostain syystä, aina, kun saan itseni kiinni jaarittelemasta lumitilanteesta ja pakkaslukemista, huuhtelee sisuksiani itseinhon aalto: Olenko tosissani, olenko henkisesti näin konkurssissa, että suu vaahdossa avaudun säästä? Miksen saman tien ala lukea ihmisille lompakkooni kertyneitä kuitteja? Tai ehkäpä alan jakaa ja tulkita mitä jännimpiä uniani? Vai pitäisikö vain rehellisesti tunnustaa, että elämäni kolisee tyhjyyttään, eikä minulla ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, ehkäpä jopa hirttäydyn sukkahousuihini samoilla lämpimillä?

Kun sitten hieman rauhoittuu ja etsii toimintansa motiiveja, huomaa, ettei säästä puhuminen ole sen enempää eikä vähempää kuin niitä harvoja asioita matalan riskin puheenaiheita, joita voi huoletta viljellä seurassa kuin seurassa. Vauvat, vaarit, elämäntapataiteilijat, nuorisorikolliset: kaikki ovat rähmällään säiden valtiaan edessä. ”Tuleeks sielläki vettä?” ”Joo.” Tällainen keskustelu on arjen sielunveljeyttä aidoimmillaan. Silti sitä pitäisi muka hävetä.

Ja kuitenkin sääkeskustelu on täysin hyväksyttävää haastatettaessa ulkomaalaisia: ”Do think it’s cold in here? Is there snow where you come from?” kysymme kaikilta ruotsalaisiltakin ja pidämme itseämme melkoisina supliikkiveikkoina. Tämän repliikin jälkeen keskustelu onkin hyvin pitkälti siinä, ja sitä voikin siirtyä hymyilemään laamamaisesti; tärkeinhän tuli jo käsiteltyä.

Vetoankin nyt teihin: palautetaan sääkeskustelulle sen ansaitsema arvokkuus! Puhutaan lapsille säästä! Puhutaan vanhuksille säästä! Pestään sääkeskustelusta stigma, ja myönnetään, että kukaan meistä ei selviä ilman sitä.

Näihin  tunnelmiin onkin hyvä lopettaa. Mietteliästä lauantaita, hyvät ihmiset!

Miellyttävää perjantaita!

Tänään lumipeitteinen Suomi elää väkevästi. Valtakunnassa on nimittäin toimitettu veronpalautukset. Kaikille onnellisille voittajille oikein vilpitön onnitteluhalaus, maltan tuskin odottaa statuspäivityksiänne! 

Itsellenihän sattui niinkin aikaisin kuin viime maanantaina se hetki elämässä, kun aloin ymmärtää kyseistä systeemiä. Se oli ravisteleva kokemus: istuimme iltaa ja aloin juuri selittää, kuinka veronpalautuksia on kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, ja samassa – bang! – koko systeemi kirkastui minulle. Ok, koko systeemi ei todellakaan kirkastunut, mutta siinä hetkessä ymmärsin periaatteen, miksi jotkut saavat veronpalautuksia ja miksi toiset lähes kunnolliset ihmiset eivät. Tähän asti koko touhu oli vaikuttanut julmalta pilailulta ja ihmisten tunteilla leikkimiseltä.  Eikä siihen tarvittu kuin pari tusinaa enemmän tai vähemmän kärsivällistä selittäjää ja vuosikausien alemmuuskompleksi, ja nyt olen samalla tasolla kuin 8. luokkalaiset! Isäni tulee pakahtumaan ylpeydestä. Voinenkin luvata, että tästä alkaa sellainen verokeinottelu, että oksat pois!

Tästä aiheesta en uskalla kuitenkaan jatkaa enempää, sillä, valaistumisestani huolimatta, verojen ajatteleminenkin aiheuttaa minulle edelleen sellaisen uneliaisuuden ja tuskaisuuden yhdistelmän, jota en pysty saavuttamaan edes astman Käypä hoito -suositusta lukemalla. Tästä pääsemmekin sopivasti päivän mietelauseeseen, joka käsittelee ystäväni Walter ”Muoti Poju” Plosilan eilen julkaisemaa tietoa luomiskertomuksesta:

”Kyllähän ne Romeo ja Juliakin varmaan tunsi jotain tuskaa, kun ne söi sitä omenaa siitä puusta.”

Näinpä, tähän on paha enää lisätä mitään. Mukavaa viikonloppua, hyvät ihmiset!

Ihastuttavaa joulukuun toista ihmiset!

  Sain eilen postissa muuttoilmoituskortin, jossa ei tosin ollut mitään merkintää siitä, kuka muuttaa ja minne. Mustettakin oli riittänyt ainoastaan nimeni ja osoitteeni kirjoittamiseen. Tulkitsin sen siksi jonkun äärimmäisen köyhän ihmisen kekseliääksi joulukortiksi.

Näin ollen on sitten joulukorttikausi polkaistu käyntiin! Tämä on perinne, joka jakaa ihmiset voimakkaasti kahteen leiriin: niihin, jotka välittävät lähimmäisistään ja niihin, jotka eivät. Itsehän tunnettuna hyväntekijänä kuulun ensimmäiseen ryhmään ja töherrän jouluntoivotukset ainakin niille noin kahdelle kaverille, joiden osoite ei ole muuttunut kuluneen vuoden aikana ja lisäksi satunnaisotannalle sukulaiskuntaa.

On kuitenkin myös heitä, jotka ovat ajautuneet vaaralliseen joulukorttikierteeseen. Tästä hyvänä esimerkkinä rakas äitini: määrästä päätellen nainen kirjoittaa kortteja kaikille entisille luokkakavereille, vakuutusneuvojille, mökkinaapureille tai ylipäätään kellekään, jonka osoitetiedot on onnistunut saamaan hyppysiinsä. Kortteja on kirjoitettava niin paljon, että olisi perusteltua hälyttää partiolaiset avuksi. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ikinä toimita, sillä on mieluisampaa orjuuttaa omaa tytärtä.

Tämä sekoilu aiheuttaa kuitenkin sen, että myös saapuvien korttien määrä on mittava. Ja mikäpä olisikaan hauskempaa, kuin korttien vertailu!  Kuka on jaksanut itse väkertää huopakankaan kanssa, kuka on tukenut kortillaan kuuroja jäniksiä, kenen lapset näyttää vaivaantuneimmilta kuvassa...

Mistä tulikin mieleeni, että mikä siinä on, että lapset on aina pakko alistaa näihin kuviin törröttämään? ”Koska on tosi kiva nähdä, miten lapset kasvaa”, sanotaan. Haluaisin nostaa esille pari epäedullisuutta tässä järjestelyssä. Ensinnäkin, kyllä, lapset kasvavat ja monen kohdalla täysin tunnistamattomiksi. Kun kortti vielä allekirjoitetaan tyyliin ”Petri, Liisa ja muu jengi”, ollaan usein siinä tilassa, että vastaanottajalla ei ole mitään hajua, mitä porukkaa kortissa esiintyvä juro nuoriso edustaa. Toiseksi, eivät vanhemmatkaan lopeta kasvua, parta ja ahteri kasvavat tässä yhteiskunnassa hamaan loppuun asti. Siksi minusta olisi äärimmäisen virkistävää nähdä söpöjen tuttisuiden sijasta esimerkiksi perheen isä reilusti tonttulakkipäissään. Rohkeimmat voisivat valita kuvaksi vaikka altaanreunakuvan edelliseltä Kanarian-matkaltaan. Idea vapaasti käytettävissä!

Nyt muihin puuhiin, palaillaan ihmiset!

Häpeellistä joulukuuta!

Vuoden yköskuukausi on taas täällä, hyvät ihmiset! Suorastaan riemastuttavaa. Sen kunniaksi päätin pitää jouluista blogia aattoon asti, koska bloggaaminen on nykyään just muodikas ja uus keksintö, jolla jäsentää maailmaansa. Mietin varmaan kymmenen minuuttia hyvää nimeä ja tulos on luettavissanne... Ei kovin vahva aloitus! Johdattelee kuitenkin mukavasti päivän mietelauseeseen:

"Yleisesti kaikki on häpeetä; yhtä häpeän aaltoa koko elämä." - Anssi "Panokone" Paloposki

Mutta asiaan. Tänään avasin onnellisena Dumle-suklaakalenterini ensimmäisen luukun. Sieltä yllätyksekseni paljastui Dumle-karamelli. Okei, ei kovin yllättävää, joten jouduin tyydyttämään jännityksennälkäni vastaamalla kalenterin "challengeen" ja laskemalla kaikki kalenterin iloisina talviurheilevat Dumle-hahmot. Tässä vierähtikin useampi minuutti, enkä vieläkään ole aivan varma tuloksesta. Jätin suosiolla huomiselle haasteen B-kohdan, jossa täytyy laskea, monellako hahmoista on käsissään sauvat.

Varsinainen jymypaukku ja äärimmäisen kiinnostava yksityiskohta elämässäni on se, että aion kunnon hengellisen ihmisen tavoin pidättyä kaikista maallisista kiusauksista, joihin kohdallani kuuluvat lähinnä jäätelöaltaan, karkkihyllyn ja juustotiskin antimet. Tiedän, todella yläasteikäisen käytöstä. Tämän avulla pyrin lähestymään joulun syvempiä pyrimyksiä. Häpeellistä ja epätodennäköistä, mutta yritetään. Teistä terävimmät saattoivat jo ajatella: "Vanha juoppo ei maininnut listassaan alkoholituotteita!" Aivan oikein. Alkoholi ei ole pannassa. Kuinka muuten voisin käydä Herran ehtoollisella? No okei, se ei ole aivan koko totuus... Tiedossa vain on sellaisiakin pikkujouluja, joista on äärimmäisen haastavaa selvitä ilman Tuplapukkia. Alkoholi on säännöstelyn alla. Muutenkin pidän sanasta säännöstely. Mieluusti vain säännöstelisin kaikkea muutakin nautintotuotteiden kulutusta, mutta tahdonvoimani tässä asiassa häviää banaanikärpäsellekin. Siksi häpeellinen lakkoilu. Mutta vain aattoon asti, silloin räjähtää!

Tahdonvoimasta tuli mieleeni, jotta lienee aika nousta aamiaispöydästä ja alkaa valmistautua päivän haasteisiin. Iloista alkanutta joulukuuta ihmiset!