Itsellenihän sattui niinkin aikaisin kuin viime maanantaina se hetki elämässä, kun aloin ymmärtää kyseistä systeemiä. Se oli ravisteleva kokemus: istuimme iltaa ja aloin juuri selittää, kuinka veronpalautuksia on kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, ja samassa – bang! – koko systeemi kirkastui minulle. Ok, koko systeemi ei todellakaan kirkastunut, mutta siinä hetkessä ymmärsin periaatteen, miksi jotkut saavat veronpalautuksia ja miksi toiset lähes kunnolliset ihmiset eivät. Tähän asti koko touhu oli vaikuttanut julmalta pilailulta ja ihmisten tunteilla leikkimiseltä. Eikä siihen tarvittu kuin pari tusinaa enemmän tai vähemmän kärsivällistä selittäjää ja vuosikausien alemmuuskompleksi, ja nyt olen samalla tasolla kuin 8. luokkalaiset! Isäni tulee pakahtumaan ylpeydestä. Voinenkin luvata, että tästä alkaa sellainen verokeinottelu, että oksat pois!
Tästä aiheesta en uskalla kuitenkaan jatkaa enempää, sillä, valaistumisestani huolimatta, verojen ajatteleminenkin aiheuttaa minulle edelleen sellaisen uneliaisuuden ja tuskaisuuden yhdistelmän, jota en pysty saavuttamaan edes astman Käypä hoito -suositusta lukemalla. Tästä pääsemmekin sopivasti päivän mietelauseeseen, joka käsittelee ystäväni Walter ”Muoti Poju” Plosilan eilen julkaisemaa tietoa luomiskertomuksesta:
”Kyllähän ne Romeo ja Juliakin varmaan tunsi jotain tuskaa, kun ne söi sitä omenaa siitä puusta.”
Näinpä, tähän on paha enää lisätä mitään. Mukavaa viikonloppua, hyvät ihmiset!
